Flashback

Mulla on vähän omat mielipiteet italialaisesta koulusta, en tiedä minkä verran olen niitä tänne jaellut, mut lyhyesti voin sanoa, että ainakaan multa ei tää näiden pakkolaitos paljoa sympatiaa saa.
Mutta tänä aamuna tapahtui jotain hassua, jotain mitä ei ole aiemmin tapahtunut.
Heräsin ihan normaalisti vähän seitsemän jälkeen, kuoleman väsyneenä ja valmiina valittamaan aikaisista kouluaamuista ja muusta.. Ja sitten yht'äkkiä tuli sellainen déjà vu -tunne. Ja siitä kunnon flashback Suomesta. Aivan kuin jokin filmi olisi pyörinyt pikakelauksella päässä, näin ihan selkeästi mun tuikitavallisen talvikouluaamun Suomesta:

Kotona Suomessa herään lähes tulkoon aina ensimmäisenä, kaikki muut ovat vielä nukkumassa. Olen ihan kuollut väsymyksestä ja haluisin vaan mennä takaisin nukkumaan.. Mahdollisimman hiljaa teen kaikki samat aamujutut: pesen hampaat, otan suihkun, haeskelen koulukirjoja, hoidan hiukset, syön jos ehdin, iskee pieni paniikki kun huomaan kuinka paljon kello on. Kun pääsen ovesta ulos (kaikki muut nukkuu vielä tässäkin vaiheessa) pääsen juoksemaan liukastellen lumikinoksien ja jään keskellä bussipysäkille päin, parhaimmassa tapauksessa lumituiskussa.
Ja yleensä tarpoon niissä lumikinoksissa jollain ihanilla 10 sentin koroilla, kun olen ollut tarpeeksi tyhmä ostamaan sellaiset ihan tavallisten talvisaappaiden sijaan...
Lisäksi missään ei näy ketään. Ei ristinsielua missään, ei jälkeäkään mistään elollisesta. Ehkä ohi hurahtaa yksi auto, mutta muuten ulkona on vain keltaisista katulampuista heilahtava oma varjo.
Viimein kun lähestyn 50-100 metrin päässä bussipysäkkiä näen oman bussini tulevan, pysähtyvän ja menevän - ilman minua. Siinä sitten 15 minuuttia toista bussia odotellessa on sopivasti aikaa yrittää tehdä läksyjä ja huomata, että olen unohtanut avaimet/kännykän/lompakon/bussikoritn/kaikki edelliset toiseen laukkuuni.
15 minuuttia riittä äärimmäisen hyvin myös täydelliseen turhautumiseen, kun ei voi tehdä mitään hyödyllistä (parhaimmassa tapauksessa sitä miettii, miten ihmeessä pääsee koululle kun on jättänyt lompakon ja bussikortin kotiin, lisäksi kännykän, jolla olisi voinut soittaa kyydin), ja kello tikittää ja ärsyttävä stressi kasvaa myöhästymisestä ja kesken jääneistä läksyista (hups).
Kun vihdoin sitten (tavalla tai toisella) pääsen kouluun, märkänä, väsyneenä, hengästyneenä juoksemisen jälkeen, yritän herätellä itseäni lukion kahvikoneen kahvilla (jossa olisi parantamisen varaa), ja mietin että mitäköhän selitän sillä kertaa kun opettaja kysyy, miksi olen taas myöhässä...

Lyhyesti, tämä kyseinen flashback piristi mun italian aamua valtavasti.
Olin ikionnellinen, että täällä aamuisin lähes koko muukin perhe joutuu heräämään seittemän aikoihin (hah!), aamukahvin (ja hyvän sellaisen) ehdin juomaan kotona rauhassa aamiaispöydässä ja koulun 5-10 minuutin kävelymatkalla aurinko paistaa, porukkaa on enemmän kuin Helsingin keskustassa enne joulua ja suurin, ellei ainoa, huolenaihe on miten ylittää autotie jäämättä auton alle. Kellon ajallakaan ei tarvitse paljoa vaivata päätään, sillä vaikka olisit myöhässä on 99,9% varmaa, että opettaja on vielä enemmän myöhässä.
Viis siitä, että sitten itse koulussa opiskellaan ties mitä ulkoa opeteltavaa Jonathan Swift'iä ja Blaise Pascal'ia, tänään ensimmäistä kertaa koko neljänä kuukautena olin äärimmäisen iloinen siitä että käyn koulua Italiassa, eikä ollut yhtään ikävä mun panostuslukiota Suomessa.